Puoliväliksi sitä kutsutaan

"Paula, sulle on kirje YFU:lta", host-äiti sanoi yhtenä iltana muutama viikko sitten ja ojensi valkosen kirjekuoren jonka lähettäjä oli YFU Ranska. Heti kun näin, että mun nimi oli kirjotettu siihen kuoreen mun omalla käsialalla, tiesin mistä oli kyse. Sitä kirjettä olikin jo saatu odottaa.

Tossa eilen tuli tasan viisi kuukautta siitä kun jätin Helsinki-Vantaan lentokentän aika sekavin tunnelmin. Toisaalta olin just hyvästelly äidin ja Emilin, toisaalta olin ihan superinnoissani ja vakuuttunu siitä että olin tehny mun elämän parhaimman päätöksen lähtemällä vaihtoon. Nyt ollaan tultu kauas siitä, kun heräsin ihan ekana aamuna host-äidillä enkä pariin sekuntiin tienny missä olin. Muistan edelleen sen tunteen selvästi, tuijotin hämmentyneenä tuntematonta kattoa ja sit kaikki palautui mieleen. Elämä on hyvin erilaista kuin alussa, nyt tiedän miten asiat toimii. Aika on mennyt nopeasti ja toisaalta taas niin hitaasti, kotiinpaluun käydessä päivittäin mielessä. Oon silti edelleen vakuuttunut, että lähteminen oli todella hyvä päätös, ja oon kiitollinen siitä että mulla on mahdollisuus olla täällä ja elää ranskalaisittain.

Suomesta sopivasti saapunut paketti sopii puolvuotisuuden fiilistelyyn :D

Viime elokuussa meillä oli Pariisin seuduilla se YFU:n neljän päivän soft landing camp eli saapumisvalmennus, jolla valmistauduttiin tapaamaan host-perheet ja käytiin läpi vaihtoon liittyviä asioita. Sen valmennuksen lopuksi jokainen kirjoitti itselleen kirjeen, jonka vastaanottaisi suunnilleen vaihdon puolivälissä. Kirje kirjoitettiin peloista ja odotuksista, ja sen tarkoituksena oli antaa motivaatiota jäljellä olevaa aikaa varten. Mun kirjeestä huokui se alun innostus, ja sitä lukiessa tajusin kuinka suuret odotukset mulla(kin) oli vaihtoa varten. Kirje koostui lähes pelkästään kysymyksistä, joihin olisin halunnut vastauksen jo silloin 5 kuukautta sitten. Nyt kun tiedän, millaista elämä täällä on, on jännää muistella niitä mielikuvia joita mulla oli vaihdosta. Ennen lähtöä en tiennyt vielä mitään vaihtarin identiteetistä, joka täällä on tullut omaksuttua.

Pari viikkoa sitten pidetty YFU:n viikonloppu ja toi kirje muistutti mua taas siitä, miks alunperin halusin lähteä vaihtoon. Ja niinku jokanen kirje tai paketti jonka oon vastaanottanu, niin se kirje muistutti mua taas siitä että mulla on Suomessa toinen elämä johon tuun palaamaan, vaikka kuinka kaukaselta se tuntuiskin tällä hetkellä. Tää elämä on saanut erilaiset puitteet kun mitä ajattelin viime kesänä ja sillon kun kirjotin sen kirjeen. Siitä tuleekin mieleen asia, joka jokaselle vaihtoonlähtijälle pitäis sanoa kohdemaasta riippumatta: älä odota mitään. Yritä olla rakentamatta niitä pilvilinnoja ja suuria odotuksia, joka päivä ei tapahdu jotain superkivaa, tää on tavallista elämää, ja loppujen lopuksi on aika paljon tuurista kiinni minkälaiseen paikkaan ja perheeseen päätyy. Vastoinkäymisiä ja huonoja aikoja tulee vastaan, niinku niitä onnistumisia ja huumaavia onnenhetkiäkin. Mä en silleen pysty vielä erottamaan mitään kohokohtaa näitten viiden kuukauden ajalta, vaikka hyviä muistoja kuitenkin löytyy paljon. Muistan esimerkiksi jokasen kehun mun ranskaan liittyen, koska jokanen niistä kehuista on ollut kuin pieni taputus olalle. Kehujen antajat ei varmaan ite voi kuvitellakaan miten hyvän mielen ne on mulle tuonu, ne ei tiiä miten monta kertaa oon palannu niihin hetkiin uudestaan ja miten kiitollinen olin ja oon edelleen.

Ekojen kuukausien aikana olin yllättyny, myönnetään, vaikka luulin että tiesin mitä suunnilleen odottaa vaihtarielämältä. Saatoin kylppäriä siivotessa ajatella että nääkö on niitä hetkiä joihin palaan sanoen "sillon ku mä olin vaihtarina..". Vaihtarina oleminen jännitti mua ihan hirveesti, en kuitenkaan oikeesti tienny minkälaiset olosuhteet mua odottais täällä. Sain kuitenkin huomata että ihan tavallistahan tää elämä on, ei mitään ihmeellistä. Oon kuitenkin varma, että tästä vuodesta on mulle paljon hyötyä ja että tää on mulle kokemuksena tosi arvokas. Suomen ja Ranskan elämiä verratessa on tullut omaksuttua uudenlainen näkökulma asioihin, oon varma että oon kasvanut henkisesti. Enää en pelkää lähteä maailmalle, oon jo nyt oppinut että se on avoin ja että pärjään omillanikin.

Ja niin, se kirje. Nyt kun ajattelen asiaa, niin se suoriutui tehtävästään hyvin. Sain uudenlaista motivaatiota, ja oon valmis ottamaan seuraavista viidestä kuukaudesta niin paljon irti kuin vain pystyn. Vaihdon toinen puolisko voi alkaa !